Asioiden tilasta

Kirjoittelussa on ollut lievä tauko johtuen kiinnostuksen kohteiden vaihtelusta sinne tänne. Kevät ja hypomania ovat palanneet ja yöunet ovat menneet keskittymiskyvyn kanssa. Viime vuonna näihin aikoihin en ollut vielä lääkityksellä ja sen jälkiseuraamukset ovat iskemässä päälle pahemman kerran, tai ainakin siltä näyttää. Jos aikaa kelaa hieman taaksepäin niin edellinen vakava hypomaaninen vaihe alkoi toissa syksynä ja keväällä edettiin jo jonnekin hypomanian ja täyden manian välimaastoon.

Miten tämä sitten ilmeni? Syksyllä alkoi voimakkaasti alkoholin värittämä elämä johon kuului paljon menoja työn puolesta, joten sekä viikolla että viikonloppuina tuli päästeltyä aika huolettomasti. Keväällä mukaan astui lisäksi aivan ylivirittynyt libido ja holtittomuus jonka jäljiltä tuli tehtyä kaikkea typerää, sanottakoon että seksielämää oli kaikkialla muualla kuin kotona. Onneksi. Laskukausi ja täydellinen moraalinen romahdus lievän masennuksen alettua kesän kynnyksellä. Kesäinen romahdus oli onneksi lähtölaukaus sille että hoitoon oli pakko hakeutua. Sen yhden ja ainoan selväjärkisen ja stabiilin viikon aikana joka kesällä oli, sain viimein aikaiseksi varata lääkäriin ajan ja asiat alkoivat sekä säännöllisten psykiatrikäyntien että lääkkeiden avulla asettua parempaan jamaan, mutta eipä sitäkään iloa näytä kestävän.

Syy on yksinkertaisen typerä, mikäli asiat nyt ovat niin kuin pelkään. Onnistuin nimittäin keväällä hankkimaan suuressa viisaudessani sukupuolitaudin, jonka toki hoidatin. Koska seksirintamalla oli kotona ollut hiljaista, luulin luonnollisesti että mitään tartuntariskiä ei ollut ja kävin vielä loppukesästä varmistamassa ettei tauti ole nostanut uudelleen päätään jolloin olisin päässyt sikailustani kuin koira veräjästä. Voin tähän vielä korostaa, että ilman henkisiä kolhuja en ole päässyt, vaan riippumatta siitä mikä näihin tyhmyyksiin on ajanut olen kokenut valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä nyt jo vuoden ajan. Asiat joista maniassa ei piittaa vähääkään lyövät monikertaisesti kasvoille kun omat tekonsa joutuu kohtaamaan mielialan kääntyessä masennukseen tai edes tasaiseen jaksoon. Asiaa ei lainkaan helpota se, että taudin vuoksi minulla ei ole tekoihin mitään tekosyytä siitä että kotona menisi huonosti tai että seksielämä ei tyydyttäisi. Mania tekee minusta epäinhimillisen eläimen joka ei piittaa muista tai muiden tunteista pätkääkään. Ja vihaan itseäni siitä niin paljon ettei siihen löydy sanoja.

No nyt ovat sitten oireet sekä minulla että puolisollani alkaneet. Tällä hetkellä odottelen kauhuissani lopputulosta testeistä. Jos tulos on positiivinen, en yksinkertaisesti tiedä miten siitä selvitään eteenpäin. En yleensäkään tiedä miten parit näistä tilanteista selviävät, mutta kaikista eniten pelkään tällä hetkellä itseäni, lopputuloksesta riippumatta. Miten helvetissä voin luvata edes itselleni mitään kun mania vie kontrollin? Mitä jos lääkkeet eivät pure? Mitä jos sairaus pahenee? Onko parempi yksinkertaisesti todeta etten voi jatkaa suhteessa jossa minuun ei voi luottaa? Vittumaisinta tässä kaikessa on se, että en halua olla tällainen. Kukaan terve ihminen ei halua pettää ihmistä jota rakastaa. Ongelmani on siinä että en ole terve enkä yksinkertaisesti tiedä miten voisin luvata itselleni ja puolisolleni että mitään tällaista ei tapahdu enää koskaan. Varsinkaan nyt kun samat mielihalut nostavat jälleen päätään kun hypomania kolkuttelee ovella, mutta kaikeksi onneksi lääkitys on auttanut kontrolloimaan itseäni ja yksinkertaisesti välttämään riskitilanteita. Silti, vihaan itseäni siitä että joudun kontrolloimaan mieltäni kun minulla ei edes pitäisi olla syytä näihin mielihaluihin.

Mitä, miten ja miksi ovat varmasti kysymykset joihin joudun hakemaan vastauksia vielä pitkään. Näissä tunnelmissa uusiin vastoinkäymisiin ja odottelemaan mitä huominen tuo tullessaan. Erityisesti minua kiinnostaisi kuulla kommentteja muilta bipoilta, sillä epäilenpä etten valitettasti ole näiden kokemusten kanssa yksin.

Revipä siitä sitten

Eilisen kirjoituksen jälkeen onkin pakko sitten dokumentoida tätä kummallista elämää. Unilääkeunien jälkeen olikin vuorossa aika normaalin tuntuinen aamu, mitä nyt ärtyneisyys edelleen vaivasi. Joka tapauksessa pahimmat masennusoireet ovat kateissa. Henkisesti on kuitenkin taas mielialamuutoksen jälkeinen väsymys päällä. Päänupin kestää aina hetken aikaa tottua muuttuneeseen tilanteeseen, olo on kuin krapula-aamuna.

Edelleen hieman arveluttaa mikä kotona odottaa. Ärtyneisyys ja syrjään vetäytyminen tuntuu vaihteeksi kylmentäneen välit puolison kanssa, ja pientä paikkailua on tiedossa. Tämän päälle on kaikenlaista jälkipyykkiä viimevuotisen pahan maanisen kauden jäljiltä, joten olo on kuin ruutitynnyrissä. Asioita on vaikea käsitellä sairauden varjossa, kun mitään ei voi koskaan luvata. Kunhan valon määrä kesää kohti lisääntyy, lähtee taas hieman lapasesta jos aiempiin kokemuksiin voi luottaa. Päässä on viime kuukausina kaikunut kysymys että olisiko parempi erota, kun oma tila aiheuttaa kaikille niin paljon harmia. Paskaa paskaa paskaa.

Parin viikon saldoa

Olen viimeisen noin kahden viikon ajan päässyt nauttimaan bipon vähiten miellyttävästä ajasta eli sekamuotoisesta jaksosta. Määritelmällisesti tämä tarkoittaa sitä, että (hypo)manian ja masennuksen oireet vaihtelevat nopeasti. Minun tapauksessani vaihtelu on tyypillisesti nopeata saman päivän sisällä ja välillä melkoisen rajua.

Esimerkiksi tällä viikolla muutamana aamuna on ollut täysin mahdottoman tuntuista päästä aamulla töihin. Paitsi että masennus vie voimat, tekee se myös olon muuten tyhjäksi ja olo tuntuu melkoisen tarkoituksettomalta. Töihin on kuitenkin päästävä, ja usein olo onkin muutamassa tunnissa tasoittunut tai heilahtanut ylienergiseksi. Sama sykli saattaa tulla toistamiseen ja iltapäivällä ollaan jälleen aamun tilanteessa ja näin myöhemmin illalla toimeliaisuus palaa. Ikävä kyllä, sillä se tarkoittaa myös yöunien katoamista ellei käytä unilääkkeitä. Itselläni edellä olevien, jo yksinään epämiellyttävien oireiden, lisäksi on taustalla jatkuva ärtyneisyys. Pinna saattaa palaa täysin pienimmästäkin ärsytyksestä ja riippuen yleisestä mielialasta suhtautuminen kanssaihmisiin on välttelevän kiehunnan ja avoimen vihamielisyyden väliltä. Ei ihme että minua saatetaan pitää välillä hieman hankalana

Sekamuotoinen jakso on myös vaikeimmin muille selitettävä taudin oire. Ihmisten on vaikea tajuta miten näennäisen normaali ja sosiaalinen henkilö muuttuu hetkessä maailmaa vihaavaksi psykopaatiksi. Jos se ketään lohduttaa, oma olo on vieläkin hirveämpi. Vaikka oireilun lääkkeiden tuella osaakin tunnistaa, ei käytökseen pysty täysin vaikuttamaan.

Ehkäpä ainakin itselleni on leimallista se, että olen aina nähnyt itseni jossain määrin ulkopuolisena suhteessa muihin ihmisiin. Bipolaari ajattelee ja toimii eri tavalla kuin nk. normaalit ihmiset ja muutenkin vähän eri tavalla asioihin suhtautuvana tämä lisää tiettyä näkymätöntä muuria minun ja muiden välille. Sekamuotoisessa vaiheessa tämä sama muuri ilmestyy usein itseni ja itseni välille. Toiminta muuttuu irrationaaliseksi ja se rationaalinen minä yrittää seurata mukana ja selitellä käytöstä muille, anteeksipyyntöjen säestyksellä.

Ihmismieli on siinä mielessä erikoinen, ainakin omassa tapauksessani, että omalle toiminnalleen pyrkii löytämään aina rationaaliset perustelut vaikka siihen ei välttämättä olisi bipolaarin tapauksessa edes syytä. Joskus tekisi mieli vain huutaa että ettekö ymmärrä että olen hullu, jättäkää minut rauhaan! Tämä on ehkä mielentila joka on paria viikkoa vahvasti värittänyt. 14 vuoden jälkeen ei enää vaan jaksaisi selitellä kun muut eivät kuitenkaan ymmärrä. Edes oma puoliso joka kuitenkin on jo 10 vuotta tätä vierestä seurannut.

Goodbye world!

Pakollinen ensimmäinen kirjoitus ja tyhjän sivuston ahdistus. En vielä itsekään tiedä mistä alan kirjoittamaan, joten kerronpa aluksi jotain taustatietoja itsestäni. Minulla todettiin, poliittisesti korrektisti ilmaistuna, tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö noin 9 vuotta sitten. Itse sairaus alkoi oman epämääräisen tulkintani mukaan jo paljon aiemmin, 20 ikävuoden nurkilla. Sairaus on siinä mielessä kavala, ettei sitä itse tunnista. Oma käytös tuntuu loogiselta, ulkopuoliset leimaavat vain hankalaksi ihmiseksi ja suurimman osan ajasta olo onkin normaali, siinä määrin kuin se tautia sairastavalla voi olla.

Diagnoosin jälkeen elämä eteni normaaleja latuja. Pari vuotta lääkityksellä ja sitten lääkkeet nurkkaan – tautihan oli jo parantunut kun elämä oli muuttunut tasaiseksi ja suoraan sanottuna tylsäksi. Paitsi että tauti ei parane ja seurauksena onkin sitten ollut kaikenlaista harmia ennen kaikkea itselle, mutta myös läheisille ja tuntemattomille. Lopulta asiat alkoivat paeta sen verran kontrollista, että tajusin hakeutua takaisin hoitoon ja olenkin nyt uudelleen lääkityksellä sekä vihdoin pääsemässä sairauden kanssa niskan päälle, vaikka eroon siitä ei pääsekään.

Sairaudesta pitää vielä ainakin omalta kohdaltani hälventää myytti pehmustetussa kopissa mölisevästä hullusta. Hoitamattomasta sairaudestani huolimatta olen edennyt urallani johtotehtäviin ja onnistunut hankkimaan perheen. Työelämässä hypomanian tuoma energia itse asiassa on auttanut jaksamaan pitkiä päiviä ja tekemään paljon. Masennusvaiheeni taasen ovat olleet sen verran lieviä, että ne on tulkittu työuupumukseksi eikä ainakaan tähän päivään mennessä kukaan tunnu epäilevän että kaikki ei ole kunnossa. Enkä aio avoimesti kertoa, sillä sairauteen suhtaudutaan edelleen epäileväisesti, kuten kaikkiin psyykkisiin häiriöihin.

Perhe-elämä taasen on ollut täyttä vuoristorataa ja monesti ihmettelen miten käytöstäni on jaksettu. Ehkä tieto sairaudesta on edes hitusen auttanut ymmärtämään minua, mutta tämäkin ymmärrys todennäköisesti loppuisi jos puolisolleni selviäisi mitä kaikkea maaniset vaiheet ovat ajaneet tekemään. Näistä myöhemmin lisää. Sanottakoon nyt, että maanisen vaiheen kuvaukset eivät ole tuulesta temmattuja ja tekemiset on helppo ulkopuolisen tuomita. Maniassa sairas on itsekin ulkopuolisena ja vaikka en mielestäni ole mitenkään syyntakeeton kaiken tapahtuneen suhteen, en sitä myöskään olisi kyennyt estämään. Jos et usko, kokeile itse

Jos täytyy poimia yksi avainsana joka kiteyttää bipolaarin elämän niin se on kontrolli. Kontrolloitko sairautta vai kontrolloiko se sinua. Taudin kurissa pitäminen vaatii jatkuvaa kontrollia, jopa siinä määrin että kaiken tekemisensä joutuu kyseenalaistamaan koko ajan. Lääkkeet eivät poista tautia, ne auttavat kontrolloimaan sitä. Lääkkeiden lisäksi elämäntapoja joutuu siivoamaan, päivittäisten rutiininen tulisi olla säännöllisiä ja alkoholista kannattaa luopua. Verrattuna maniaan elämä onkin kovin tylsää, mutta jokainen sairauden kokenut ymmärtää miksi näin on pakko toimia. Hoitamattomana tauti karkaa kokonaan käsistä ja lopputuloksena on ihmisraunioita tai pahimmassa tapauksessa kahden neliön yksiö.

Tässäpä tämä avaus. Mietin edelleen aloitanko päivittäisen mielialaraportoinnin vai jatkanko mehukkaampien aiheiden parissa. Katsotaan millä fiiliksellä huominen alkaa ja päätetään sitten.